Välineitä kannustukseen

7-9 – vuotias löytöretkeilijä
7-9-vuotias lapsi on juuri aloittanut koulunsa ja näin laajentanut elinpiiriään. Hän elää uusien, erilaisten haasteiden keskellä. On opittavaa ja muistettavaa, on uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Energiaa piisaa ja lapsi jaksaa fyysisesti touhuta paljon. Hän on valloittamassa maailmaa. Uusi vaihe vaatii paljon sulatteluaikaa, asioiden pohdintaa, keskusteluja, lepoa, huolenpitoa ja rakkautta, sillä löytöretkeilijämme on varsin herkässä vaiheessa tunne-elämältään vaikka muuten vauhti on päällä. Lapsi on herkkä arvostelulle ja hänen itsetuntonsa on vielä liitoksissa onnistumisiin. Moitteet, ärhentelyt ja arvostelut menevät suoraa seikkailijan sydämeen, sillä aikuinen eri muodoissaan, vanhempi, opettaja, valmentaja, on lapsen pyyteettömän ihailun kohde. Vastuu pienen matkaajan hyvinvoinnista on näin ollen vahvasti meidän aikuisten ja erityisesti vanhempien taskussa! Harrastuksen tulisi tässä vaiheessa tarjota kavereitten tapaamisen ja erilaisten taitojen oppimisen lisäksi turvallisen alustan lapsen itsetunnon vahvistumiselle. Leikinomainen kilpailu antaa lapselle mahdollisuuden harjoitella osaamisen, taitojen ja tahtomisen rajoja. Yhdessä valmentajan ja kaveriporukan kanssa on hyvä opetella erilaisten tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja jakamista. Tutuiksi tulevat onnistumisen, ylpeyden, yhteisyyden ja ilon tunteet. Elämisen taitojen kannalta tutustuminen pettymyksen, surun ja kateuden tunteisiin on ehdottoman hyödyllistä. Mutta kilpailu ilman iloa voi olla myös vaarallista, jos lapsen yrittämistä arvostellaan ja mollataan. Näin ollen lapsi jää yksin tunnemyrskynsä kanssa. Tunteille ei löydy ilmaisua ulos ja tunteiden tunnistaminen vaikeutuu. Suurien tunteiden myllertäessä lapsen itsetunto on kovilla. Herkkää löytöretkeilijää täytyy tukea, kannustaa, rohkaista ja lohduttaa.

Löytöretkeilijän vanhemman tunteet ja tehtävät

Meidän vanhempien rooli on merkittävä pienen löytöretkeilijän elämässä. Me usein teemme päätöksen siitä, mitä löytöretkeilijämme tässä iässä harrastaa ja kuinka usein. Vanhempien vastuulla on olla tietoisia tästä tärkeästä päätöksestä. Meidän vanhempien on syytä olla varuillaan, ettemme tässä vaiheessa siirrä löytöretkeilijän kannettavaksi omia haaveitamme ja toiveitamme – lapsen on tärkeää löytää oma polkunsa elämän kartalla! Vanhempien vastuulla on seurata lapsen hyvinvointia ja puuttua asiaan jos lapsi väsyy, kyllästyy tai voi muuten huonosti. Harrastus on aina lapsen oma!! Kannustus ja arjessa auttaminen ovat paikallaan. Iloita saa ja pitääkin, mutta kaikenlainen mollaaminen, painostaminen tai prässäys eivät kuulu kuvaan.

Keskeisiä kysymyksiä:

Annanko lapselle tilaa näyttää tunteensa ja mielipiteensä harrastuksesta?

Miten itse jaksan ”minuuttiohjelmaa” ja kuljetuksia?

Missä tuuletan omat tunteeni?

Miten suhtaudun muihin vanhempiin ”kentän laidalla”?


1 0 – 1 2 – vuotias seikkailija
10-12-vuotias on jo vankempaa tekoa. Hän osaa ja taitaa ja nauttii niin monista osaamistaan jutuista. Kavereista tulee merkittäviä kanssakulkijoita – välillä aikuista merkittävimpiäkin. Ja tässä vaiheessa palautetta imetään aikuisten ilmeiden, eleiden ja sanojen lisäksi vertaisporukasta. Kavereiden mielipiteillä ja hyväksynnällä on suuri merkitys. Itsetunto kestää jo hieman vertailua ja lapsi löytää itsestään vahvuuksia ja heikkouksia – ”ok englanti ei suju, mutta mä oon hyvä jumpassa!”. Yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen ovat ”tärkeitä juttuja”. Seikkailija osaa jo asettua toisen asemaan ja hän kokee vahvasti muidenkin tunteita – empatia kukoistaa! Aikuinen ei enää ole kaikkivoipa yli-ihminen vaan erehtyväinen yhdessä matkaaja. Aikuisen sanaa ja auktoriteettiä ei enää niellä purematta vaan rinnalle tulevat lapsen omat oivallukset ja ajatukset. Mielipiteitä ilmaistaan vahvasti. Harrastusten ja KilpaIlon tulisi tässä vaiheessa tarjota sopivia haasteita, jatkuvuutta, sosiaalisten taitojen harjaannuttamista, sinnikkyyttä, pitkäjännitteisyyttä, jännitystä, huumoria ja itsetuntemuksen lisäämistä. Leikinomainen harrastaminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden rentoutua, iloita, hämmästellä, kokeilla ja ”elvistellä”. Seikkailijan iässä kilpailuvietti on vahva luonnostaan ja lapsi tarvitseekin apua säilyttääkseen kasvonsa muiden edessä epäonnistumisten, häviöin ja tappioiden hetkellä. Parhaimmillaan harrastus opettaa ”kunniallisen” tavan hävitä ja tutustuttaa seikkailijan yöpuolen tunteisiin eli kateuteen, pettymykseen ja vihaan. Nämä tunteet ovat niin suuria jo luonnostaan, ettei lasta missään tilanteessa pidä aikuisen taholta syyllistää joukkueen häviöistä tai omasta huonosta suorituksesta. Aina on oltava uusi mahdollisuus ja toivo paremmasta! Yhdessä koettu ja jaettu onnistuminen moninkertaistaa lapsen omaa iloa ja antaa uskoa yhdessä tekemisen voimaan.

Seikkailijan vanhemman tunteet ja tehtävät

Tässä vaiheessa mennään jo kovaa – arki on minuutilleen aikataulutettu. Valinnat on tehty ja me vanhemmat toimimme kuljettajina ja huoltajina. Taustaa turvataan ja muiden vanhempien kanssa ollaan jo tuttuja. Aikaa kuluu lapsen asioiden ympärillä ja niistä voi tulla meille omaa elämäämme tärkeämpiä. Silloin vaarana on se, että lapsi pistetään suorittamaan meidän tunnetyytyväisyyttä. Kilpailo saattaa muuttua ”kentän laidalla” olevien aikuisten väliseksi kilpailuksi ja vertailuksi ja ilo häviää kokonaan niin vanhemmilta kuin seikkailijoiltakin. Eli meidän on syytä tarkkailla tunteitamme ja aikuisen vastuulla on säädellä niitä - käyttää volyyminappulaa! Nyt on lastemme vuoro – omia tunteitamme voimme mittelöidä omissa harrastuksissamme!